Entä jos inklusiivisuus pitääkin ulkoistaa?

Rasisminvastainen viikko herättää joka vuosi saman tärkeän keskustelun: miten työelämästä tehdään aidosti yhdenvertainen. Keskustelu on tarpeellinen, mutta usein se jää yleiselle tasolle. Puhumme arvoista, tavoitteista ja tahtotilasta, vaikka todellinen muutos tapahtuu arjessa, nimittäin niissä rakenteissa, jotka määrittävät kuka pääsee mukaan ja kuka jää ulkopuolelle.

Olen Frendien perustajana nähnyt läheltä, miten ulkopuolisuus syntyy. Harvoin kyse on suorasta syrjinnästä. Useammin kyse on siitä, että työelämä ja yhteisöt on rakennettu oletukselle: ihmiset osaavat ja uskaltavat kiinnittyä itse. Mutta entä jos ei uskalla? Entä jos on uusi paikkakunnalla, opettelee kieltä, ei tunne ketään tai kokee sosiaaliset tilanteet kuormittavina? Silloin yhteisö ei avaudu, vaikka ovet olisivat muodollisesti auki.

Tässä kohtaa inklusiivisuus ei ole enää arvo, vaan käytännön kysymys: onko olemassa tapa tulla kohdatuksi omista lähtökohdista käsin.

Rakenteellinen ongelma on se, että työyhteisöjen sosiaaliset verkostot syntyvät usein epävirallisesti. Kahvipöydät, afterworkit, sisäpiirivitsit ja hiljaiset normit rakentavat yhteisön, mutta samalla ne sulkevat ulos niitä, jotka eivät pääse mukaan luonnostaan. Tämä ei ole tahallista, mutta vaikutus on silti todellinen. Ja juuri siksi pelkkä tietoisuus ei riitä, vaan tarvitaan uusia tapoja rakentaa yhteisöllisyyttä.

Tämä on ollut lähtökohta Frendielle. Ajatus on yksinkertainen: mitä jos yhteisöön kiinnittymistä ei jätetä sattuman varaan, vaan sitä tuetaan tietoisesti? Mitä jos ihmisellä olisi mahdollisuus tulla nähdyksi juuri siinä tilanteessa, jossa hän on – ilman oletuksia siitä, millainen pitäisi olla? Tai niin, että kukaan muu niitä sanelee.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen voi sanoittaa itsensä omista lähtökohdistaan. “Olen uusi täällä.” “Opettelen kieltä.” “Etsin seuraa lenkille.” “Haluaisin tutustua ihmisiin, mutta en tiedä miten aloittaa.” Nämä ovat pieniä asioita, mutta niiden merkitys on suuri. Kun kohtaaminen rakentuu rehellisyydelle eikä roolille, syntyy tila, jossa erilaisuus ei ole este vaan lähtökohta.

Olemme nähneet tämän konkreettisesti käyttäjien kokemuksissa. Ihmiset, joille sosiaalisten suhteiden rakentaminen on aiemmin ollut vaikeaa, löytävät Frendien kautta uusia kontakteja ja ennen kaikkea varmuutta. Se heijastuu yllättävän laajasti: työssä, opinnoissa, arjen jaksamisessa. Kyse ei ole vain ystävistä, vaan kokemuksesta, että kuuluu johonkin. Tämä on myös syy, miksi uskon, että inklusiivisuutta pitää rakentaa taktisesti. Kulttuuri ei muutu julistuksilla, vaan mekanismeilla. Jos haluamme erilaisia lopputuloksia, meidän täytyy muuttaa sitä, miten ihmiset kohtaavat arjessa. Se voi tarkoittaa uusia työkaluja, uusia käytäntöjä tai joskus myös sitä, että ratkaisu tuodaan organisaation ulkopuolelta.

Ulkoistaminen voi tuntua vieraalta ajatukselta, kun puhutaan näin inhimillisestä asiasta. Mutta usein juuri ulkopuolinen ratkaisu pystyy murtamaan ne hiljaiset oletukset, joita organisaation sisällä ei enää huomata. Se tuo uudenlaisen tavan toimia ilman, että yksilön tarvitsee ensin muuttua.

Lopulta kysymys ei ole teknologiasta tai yksittäisestä palvelusta. Kysymys on siitä, uskallammeko myöntää, että nykyiset rakenteet eivät tavoita kaikkia. Ja jos emme tavoita kaikkia, emme ole vielä inklusiivisia.

Inklusiivinen työelämä ei synny siitä, että kaikki mahtuvat mukaan – vaan siitä, että jokaiselle rakennetaan mahdollisuus tulla mukaan omana itsenään.

Kerromme mielellään lisää, miten Frendie toimii.

Kirjoittaja on Frendien perustaja, ja kokenut itsensä ulkopuoliseksi asuessaan Espanjassa, opiskellessaan Intiassa ja työskennellessään Suomessa.